Mitalisadetta on ilmassa niin että riittää. A hiihti kuin viimeistä päivää ja mitali napsahti. Olihan V myös ajoittanut kuntonsa niin tarkkaan, (heittämällä mm. yhden kilpareissun kesken ja palaamalla kotiin) että olisi pysynyt omien sanojensa mukaan kärkijoukossa, jollei suksi (joka on aika oleellinen osa hiihtoa) olisi tökännyt ja viskannut hiihtäjää kannokkoon persiilleen. Sehän siinä on, kun kilpailusuoritus vaatii, että hiihdetään miljoonaa ja pysytään vielä pystyssä.
Miesten mitalit jäi lökäpöksyn ja toppahousumiesten huoleksi. Arvokkaita ovat, hienot suoritukset! Tai tietenkin tänään vielä on jaossa kolme mitalia. Tuskin (ainakaan kaikki kolme) osuvat meille. Jos edes yhden antaisivat… vaikka säälistä.

Satun kuulumaan siihen suureen joukkoon, joka laitettiin hiihtämään kilpaa koulussa. Välineet (niitähän aina syyllistetään jollei latu maita) oli vanhemmilta sisaruksilta peritty. Harvoin ne olivat ihan priimakuntoiset. Monot ainakin oli niin loppuun pidetty, että pohjat oli irti, ja mono ei pysynyt kiinni siteessä. Ihan kirjaimellisesti hiihtokilpailu oli itkua ja hammasten kiristystä. Ainoa jännitys kilpailussa oli, kuka meistä kolmesta tietystä “kilpahiihtäjästä” oli viimeinen, toiseksi -   ja kolmanneksi viimeinen. Palkinnot oli aina selvät kilpailemattakin. Ne menivät koululaisille, jotka hiihtivät koulumatkansa, kymmenen kilometriä päivittäin. Ei käynyt kateeksi, ei vaikka hiihtokilpailupalkinnot pokkasivatkin.

Koulun johtajaopettaja (nykyisin puhutaan rehtorista) tuli tasan sen yhden kerran vuodessa ulos opettajanhuoneestaan. Hän seisoi kilpahiihdon lähtöpaikalla pukeutuneena kultalammashattuun, siihen  lieriön muotoiseen tötteröön  ja pomppaan, jossa oli samanlainen turkiskaulus, ja vyö roikkui avoimena kupeilla. Taululiidun kuivattamissa ja pilliklubin kellastuttamissa näpeissä oli sen aikaista “haiteckiä”, sekundaattori, joka muistutti taskukelloa, ja vaikka lie ollutkin,  jolla aikaa otettiin. Siitä syystä hän varmaan sen kerran vuodessa tuli ulos, ettei uskonut niin teknistä laitetta kenenkään muun haltuun. Toisaalta, vielä aikuisenakin, kymmeniä vuosia jälkeen päin, minusta tuntuu, että hän nautti joidenkin lasten nöyryyttämisestä. Hiihtokilpailu oli yksi otollinen tilaisuus.
Hui, vieläkin puistattaa!

Päätin silloin, että kun koulu loppuu, en tule koskaan ikinä hiihtämään. Päätös piti paikkansa lähes 20 vuotta. Sitten juniori tuli siihen ikään, että alkoi pysyä suksilla pystyssä, ja eihän siinä auttanut kun mennä suksikauppaan. Se meni jotenkin näin:
Myyjä: Mitä saisi olla
Ostaja: sukset
Myyjä: Minkähänlaisia olet ajatellut
Ostaja: Ajatellut en ole minkäänlaisia, mutta laitetaan sellaiset, joilla on hyvä seisoa järven jäällä.

Myyjä möi sellaiset, olivat vissiin lähes pari metriä pitkät **EDIT laitetaan tähän metri lisää, nykyiset on lähes pari metriä** ja leveyttäkin oli. Niillä oli hyvä seisoa järven jäällä, ja jopa edetäkin sen verran, mitä pieni miehenalku eteni omillaan.
Sen verran se hiihto alkoi sujua, että lähdettiin ystävän kanssa pojat mukanamme Lappiin. Ensimmäinen hiihtopäivä, ensimmäinen lasku Kiilopään kuvetta, ja pyllähdys hankeen. Kun rymyisin sieltä ylös, havaitsin, että nyt on suksia enemmän kuin hankeen “laskeutuessa”. Ja olihan niitä, suksenkappaleita, ja keskellä tunturin kuvetta. Miten sieltä päästään alas. Lipsahti siinä juniorilta, että annan sinulle toisen sukseni, olen minä laskenut yhdellä suksella Laajavuorestakin. Ei ollut oikea aika ripittää sellaisesta uhkarohkeasta käytöksestä poikaa. Hyvä että oli opetellut. En sanonut sitä ääneen. Myös hän varmaan ajatteli, että nyt on otollinen aika ottaa asia puheeksi, jos sattuu vaikka, että kaverit joskus paljastavat porukkahölmöilynsä.


1267356550_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

1267356520_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

En olisi uskonut, että vielä joskus hiihto tuntuukin niin mukavalta kuin se nykyisin tuntuu. Varsinkin tänä talvena sukset ovat olleet kovasti käytössä. Eilen illalla osallistuttiin kuutamohiihtoon. Kuuta ei näkynyt, mutta roihut ladun varrella valaisivat maisemaa. Suksi luisti loistavasti, pito oli otettava hartioista. Sininen Rex oli varmaan ihan oikea “valinta”. Olin sitä laittanut niin säästeliäästi, että tuppasi välillä lipsumaan. On niin kovin lopussa se voidepurkki, että pitää tarkkaan harkita voidekerroksen paksuus.
Ai että myyvät sitä lisää kaupassa. Mutta kun ei voi olla varma, onko koostumus sama kuin tässä 20 vuotta sitten ostamassani purkissa, en uskalla riskeerata.
Nyt on kyllä hartiaosasto ja muutenkin ruho kuin selkään saaneella. Sen verran joutui lykkimään voimillaan sen 15 km.
Tänään ei hiihdetä…
...kalsaripäivä…