Läksin aamulla lumitupruisessa kelissä ajelemaan maille. Ilmoitin kaupungista lähtiessä määränpäähän “hiirenhätistelijälle”, että olen tulossa.

Muutaman minuutin ja kilometrin päässä kotoa moottoritiellä jonkin matkan päässä edessäpäin tuprahti lumi, ja ykskaks oli pakettiauto poikittain täyttäen molemmat kaistat. Otti vauhtia keskikaiteesta ja pompahti tulosuuntaan samalle kaistalle, jossa olin lähestymässä. Tällä kertaa ei sattunut ajelemaan kukaan takapuskurissa kiinni, ei edes näköetäisyydellä näkynyt tulijoita. Luojankiitos, muuten olisivat pellit paukkuneet. Sen verran nopeasti jouduin auton hiljentämään. Pääsin vasemman puoleista kaistaa ohittamaan pakun.

Sen verran ehdin rekisteröidä, että auto näytti ihan ehjältä, ja kuskilla, joka käsittääkseni oli nuorehko nainen, oli kännykkä jo korvalla… vai oliko vielä. Ajattelin ensin, että olipa nopea reagointi, oli jo soittamassa apua. Sittenpä tuli mieleen, että saattoihan se olla niin, että se känny oli jo silloin korvalla kun pyllähdys tapahtui.

On se kumma juttu. Siinä ajattelin kylmän rauhallisesti, että olipa onni mukana, että selvittiin säikähdyksellä, ja jatkoin matkaa. Tilanteen vakavuus tuli vasta myöhemmin tajuntaan. Jos siinä todella olisi tullut joku ihan perässä, jos se paku ei olisi oiennutkaan vaan ollut poikittain edessä, jos ja jos..

Sen verran ajatus siinä sekosi, että hurautin harhaan reitillä, jota olen toistakymmentä vuotta ajellut hyvinkin säännöllisesti. On siinä uudet liikennejärjestelytkin, mutta kyllä minä ne tiesin, ja kyllä minun olisi pitänyt osata oikealle tielle.

Kurvasin periaatteitteni vastaisesti suurelle liikenneasemalle, ja itseäni palvellen otin kupillisen kahvia ja pullan tarjottimelle. Siinä vaiheessa kun olin kaatamassa maitoa pullalautaselle kahvikupin sijaan, katsoin aiheelliseksi mainita kahvin rahastajalle äskeisestä tapahtumasta.

Soitin myös määränpäähän, että taidan tulla vähän myöhemmin. Minä nyt juon vaan kahvia ja puhaltelen vähän.

Loppumatka sujui mukavasti. Ajelin 80 rajoituksen mukaan. Kun muille se vauhti ei riittänyt, ohittelivat reippaasti kevyttä irtolunta pöllytellen, ja sain suurimman osan matkasta ajella ihan keskenäni.

Ohittelijoiden edessä ei ollut varmaan pyörinyt auto hetkeä aiemmin tiellä poikittain.

Tuli tarve kirjoittaa tämä heti “ulos”.

Jerikonruusu kiittää ja kuittaa!

Helepotti!

***vähän lisää*** :näin uutisoi verkkolehti

http://www.ksml.fi/uutiset/keski-suomi/halssilan-mutkassa-rytisi-taas/626881