1258376372_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Suunnaton määrä muovikortteja kukkarossa. Siihen korttipasianssiin kauppiaat ovat saaneet meidät mukaan. Jos menet ostamaan sukkahousuja, huomaatkin ykskaks ostaneesi kolomet… kun halavalla sai. Kanta-asiakaskortilla kolmet kahden hinnalla, vaikket olisi tarvinnut kuin yhdet. Parhaimmassa tapauksessa et edes käytä sukkahousuja kuin kerran vuodessa, pikkujouluissa, joten kolmeksi vuodeksi niitä on kaapissa. Nehän tunnetusti kestävät tasan yhden kerran vetäistä ehjinä jalkaan.

1258376498_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

(Hyvä minä...näyttää olevan ylösalaisin tuo verikortti, pientä tarkkuutta kuvaamiseen ei taitaisi tehdä pahaa)Päättämätön

Kukkarossani on kaksi tarpeellista korttia.

Verenluovutukseen lähdin mukaan parikymppisenä. Valtion virastossa, jossa silloin työskentelin, oli tapana kerätä muutaman hengen porukka luovuttajia. Veripalveluun mentiin kesken työpäivän. Olin uusi, minihameinen, jopa farkkuasuinen nuori “atk:lainen“, jonka piti kai jotenkin tulla hyväksytyksi virastossa jakkupukuisten ja puukenkäisten vanhempien rouvien  (taisivat olla nelikymppisiä) työyhteisöön. En kai uskaltanut kieltäytyä, kun vanhemmat virkailijat kyselivät mukaansa.
Sitä paitsi olihan se pieni katko työpäivään, joten motiivit olivat … sanoisinko…  hiukan itsekkäätkin.
Luovutuksesta tuli säännöllinen tapa. Olen päättänyt jatkaa niin kauan kuin se iän ja terveyden puolesta on mahdollista.

Kerran on soitettu kotiin, että vastasyntyneelle vauvalle on vaihdettava veri, pääsenkö heti paikalle. Pääsin.
Sen jälkeen myös useille sukulaisille ja ystäville on tehty suuria verta vaativia leikkauksia, joten asia on tullut hyvin läheiseksi ja tärkeäksi.
Veripalvelu on ihan hädissään, kun sikaepidemia syö luovuttajien määrää, ja veren tarve ei häviä mihinkään. Luovuttajia tarvitaan. Nyt on hyvä aika aloittaa.

Hiirenkorvalle nuhraantunut elintenluovutustestamentti kulkee myös mukanani aina. Ei senkään hankkiminen ollut niin kovin syvällisesti harkittu. Oltiin joskus perinteisessä “tyttöjen illassa” paikallisessa pubissa. Siinä yleensä keskusteltiin hyvinkin monenlaisista päivänpolttavista aiheista. Tuli siinä puheeksi elintenluovutus, ja pohdittiin, olisiko syytä tehdä sellainen testamentti. Tiedettiin, että yhden ystävän mies oli saanut siirrännäisenä munuaisen.
Joukkoomme kuului työnsä puolesta liikenneonnettomuuksien tutkijalautakuntaan kuuluva jäsen. Hän tempaisi kukkarostaan pinon elintenluovutustestamentteja, ja sanoi, että eikun allekirjoituksia kortteihin. No eihän siinä, siltä istumalta lisääntyi kymmenkunta uutta elintenluovuttajaa.

Kuten tuossa aiemmin tuli mainituksi, kumpikin kortti on ilmaantunut kukkaroon ilman suurempaa pohdintaa. Aikojen kuluessa niistä on tullut kovin tärkeitä.

1258377248_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Jollei näillä nyt ihan maailma pelastu, niin ainakin ovat pisarana meressä