Tiedotusvälineissä on juuri ilmoitettu ensimmäiset tiedot Haitin maanjäristyksestä.

…täptäptäp…, viesti Katille: “ Milloin lähet Haitiin?”
…dingggg… Katin vastausviesti: “En mie nyt, miulla on varattuna lomamatka Mombasaan 13.2.”

Parin päivän päästä radiossa haastatellaan SPR:n kahta henkilöä, joista yllätysyllätys toinen on Kati. Toimittajan kysymykseen, oletko lähdössä Haitiin? vastaa Kati:  “Kyl mie oon sanonu, että jos on tarvis olen valmis lähtemään“.

…täptäptäp… viesti Katille heti radiolähetyksen jälkeen: “Että näinHymy, milloin lähet?”
…RRRingggggg…, jahas, Kati soittaa: “Niin miehän tulen silloin 23. päivä matkalta, niin sanoin, että 24. päivä voisin lähtee. Haluan vaan tiedon ennen lomamatkalle lähtöä tuleeko Haitiin lähtö. Tietäisin sitten viedä toisen matkalaukun (joka Katin tuntien on ilmeisesti reppu) jo valmiiksi Helsinkiin, niin ei tarviis käydä täällä kääntymässä“.

Sillälailla…hän on Kati…

Olemme lukeneet lehdistä ja nähneet tv:stä Sudanin sisällissodasta, Iranin maanjäristyksestä, Thaimaan tsunamikatastrofista ja Pakistanin sodasta.
Kati on elänyt ne.
Hän on ollut rakentamassa telttasairaaloita ja huusseja, hoitanut sodan uhreja, joita on tuotu sairaalaan enemmän tai vähemmän repaleisina lentokonelasteittain. Hän on ollut haravoimassa thaimaalaisia sairaaloita etsien suomalaisia ja muita pohjoismaalaisia tsunamin jalkoihin jääneitä ihmisiä.
Jokaisen kotiinpaluun jälkeen on Kati soittanut: “Tulisitko käymään”.
Olen istunut ja kuunnellut, ymmärtämättä ollenkaan mitä kaikkea hän on kokenut. Minulla on ollut onni olla yksi niistä ihmisistä, jotka Kati on tavannut heti tultuaan kotiin. Enemmän tai vähemmän rikkinäisenä ja toisaalta vahvana hän on reissuiltaan palannut. Hän on puhunut, välillä on itketty, välillä naurettu. Katseltu sadoittain kuvia. Näin hän on käynyt läpi kokemaansa.
Jokaisen reissun jälkeen Kati on todennut, että “Nyt mie kyllä pysyn vähän aikaa kotona, en ihan heti jaksa lähteä minnekään”. “Paitsi jos pyyntö tulee”, lisään minä.

Eipä sekään ole vieras juttu, että tällaisen lausahduksen jälkeen parin päivän päästä näin tv-uutisista, kun lentokentällä oli reppu selässä menossa tutun näköinen sairaanhoitaja Punaisenristin avustustehtäviin . Laittoi kentältä viestin, että tuli vähän äkkilähtö. Pyyntö oli tullut silloin päivällä, ja yöllä oli lähtö. Reppu on aina pakattuna valmiiksi.

Radiohaastattelussa eilen Katilta kysyttiin, “Mistä tulee toivo” siellä toivottomuuden keskellä. Tätä Kati tuumaili hetken, ja vastasi, että “Ihan konkreettisista perusasioista, kun saadaan puhdasta vettä, ruokaa ja suojaa, voidaan alkaa uskoa, että elämä jatkuu”. Esimerkin hän mainitsi Pakistanista, jossa Punaisenristin leiri oli vuorten keskellä maanjäristyksen jälkeen. Kun avustusleiri perustettiin, vuoren rinteellä tuikki yksi valo, ja kun he lähtivät pois, vuoren rinne oli täynnä valoja, öljylamppuja.

Elämä jatkui.

1263977070_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Tässä jutussa en nimeä muutellut enkä kuvaa käsitellyt, Katin luvalla.