1263889423_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Tästä se alkoi v. 1965


Tiistai klo 17

Postimerkin kokoiseen pukukoppiin on ahtautunut 61 uusia elämänkokemuksia keräävää naista. Saattaapi vaan kuvitella sitä keskustelun määrää. On alkamassa zumbatunti. Ja mitäkö se on. Liikuntamuoto, sekamelska latinotanssista  ja aerobicista. Sekaan vaan. Mukaan olen houkutellut Tainan, entisen työkaverini viimeiseksi jääneestä työpaikastani. Tai ei tarvinnut houkutella. Tein täsmäiskun, kun muistin Tainan “tanssihulluksi” ja ennakkoluulottomaksi henkilöksi mihin tahansa.
Hiki valuu, kasvot vaihtavat väriä valkoisesta sinisen kautta punaiseen, lantio yrittää liikkua milloin mihinkin päin, ei sinne minne ohjaajan, mutta eipä väliä. Hauskaa on. Eikä keskustelun määrä ole ainakaan vähäisempi tunnin jälkeen siellä pukukopissa.
Tunnilla muodostunutta nestehukkaa mennään parantelemaan matkan varrelle osuneeseen myymälään. Siinä vierähtää mukavasti aika, ja tulee kuulumiset vaihdetuksi. Jokunen sana, tosin hyvin vähän, hänen nykyisestä ja minun entisestä työpaikasta, jossa ehdin työskennellä  8 vuotta.

Keskiviikko klo 11

Prrrrr, haloo! Tiina täällä. Mies lähti mökille, tule nyt kahville niin saadaan “rauhassa” jutella, vaikka sitten menneistä ajoista. Tiina on työtoverini 60-luvulta. Keskikoulun jälkeen pidin ns. välivuoden. En lähtenyt maailmanympärysmatkalle enkä edes aupairiksi Eurooppaan, kuten nykyiset välivuoden pitäjät. En myöskään  jäänyt pötköttelemään pankolle kotiin, ei silloin ollut niin tapana. Läksin tietenkin työhön, jota siihen aikaan, toisin kuin nyt, oli tarjolla kaikille halukkaille. Olin vuoden myymäläautossa kaupantätinä Tiinan kanssa. Tiina oli korkeakouluni työelämään. Ujo, 16 vuotias, epävarma takarivin taavi oppi työelämän kiemuroita.
Niitä ei koulun penkillä oppinut ennen kaupantätiaikaa, ei myöskään sen jälkeen. Vuoden reissasin “kauppa-autossa” pitkin pitäjiä, sitten riitti innostusta lähteä vielä koulunpenkille. Sain reissatessa kattavan kuvan omasta kotipitäjästäkin. Selvisi, mistä kolkasta keskikoulukaverini olivat tulleet kirkonkylässä sijaitsevaan kouluun. Hyvä, avartava kokemus kaikkineen.
Tiinan kanssa kahvihetkessä (n. kolme tuntia) yhteisestä työajastamme ei tainnut tulla juurikaan mitään mainituksi. Muuten juttua tuli siitäkin edestä. Tiinalla on ns. sana hallussa. Välillä hän tokaisi juttunsa lomassa, että “voivoi sinä nyt et saa puheenvuoroa ollenkaan, mutta kun minä tule teille, saat sinä sitten puhua“. Ja heläytti naurunsa, jonka oikein hyvin tunnistaisin vaikka missä.

Torstai klo 13

Tuija, työkaverini n. 30 vuoden ajalta tuli päiväkahville. Tuija osuu näiden kahden edellisen väliin työhistoriassani.  Hän opettelee nyt “joutenoloa”. Työt loppuivat vuoden vaihteeseen, ja opetteluahan se vaatii, että voi lähteä vaikka päivän näöllä mualimanparannukseen. Eipä siinäkään reilun neljän tunnin istunnossa hiljaista hetkeä tullut. Paljon riitti puhumista, ja ehkä eniten myös työelämän juttuja. Meidän yhteinen työhistoria oli kuitenkin niin pitkä, että siihen liittyi aika paljon sellaista, mistä riittää puhumista joka tapaamiselle.

1263889388_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Tähän se päättyi v. 2006

Yhteenveto

Onkohan kaikki täällä elämässä ihan sattumaa. Voiko osua niin, että peräkkäisinä päivinä ihan sattumalta tapaan juuri nämä kolme ihmistä. Ovat työkavereita kaikista kolmesta firmasta, joihin olen n. 40 vuotisen työhistoriani aikana tehnyt työsopimuksen. Työaikana ehdin olla kahdeksassa  eri nimisessä firmassa, ja kuitenkin tein ainoastaan kolme työsopimusta. Joskus ehti kuulla etukäteen, että firma on myyty/fuusioitu/vaihtanut nimeä tai työtehtävät on ulkoistettu. Joskus se taisi selvitä talvilomalla ollessa tv-uutisista.
Voin hyvällä mielellä muistella työhistoriaani. Vähäisimpänä hyvän mielen tekijänä ei ole se, että tapaan vielä työkavereitani vuosien takaa, ja tosi iloisissa tunnelmissa. Kiitos teille Taina, Tiina ja Tuija. Oikeat nimenne tiedätte itse Hymy


PS, Ja vielä yksi asiaan kuulumaton päivitys. Joulukuusi lähti roskakatoksesta 11.1., siis ensimmäisenä keruupäivänä. Mahtavaa! Nauru