Näitä rihveleitä olen ihmetellyt tässä muutaman viikon. Löytyivät yhden asunnontyhjennysprojektin yhteydessä. Tuo toinen on ilmeisesti joku neula. Näin sellaisen täällä http://vilukissi.vuodatus.net/

Oli kyllä vähän topakampaa tekoa, ilmeisesti puusta tehty (tämä on metallia). Vilukissi oli tehnyt sillä vehkeellä kaluumenlämmittimet , ja ne ei ole sitten sitä mitä saattaa ensimmäisenä tulla mieleen. Sieltä blogista löytyy kyllä kuva .
Tuo toinen koukku löytyi samasta korista, joten epäilen myös sen olevan jonkin sortin käsityöväline.
Jos nyt joku tietää mitä sillä tehdään, tai vaikkei tiedä, arvatakin voi, pistäkää tietoa tulemaan tännekin päin.

Huomen aamuna anivarhain auton keula suunnataan kohti Suomineidon kainaloa, Pohojalaas, karjalais/h-ä-m-ä-l-ä-i-s, savolaesella kokkoonpanolla viikko poronhoitoalueella. Ei voi olla seurauksena kuin viikon verran laatuaikaa. Se on useampaan kertaan koettu.

 

Kopotikopoti…tunturiin….

Eilinen maanantaiaamu: herääminen kellonsoittoon, nopea aamiainen, reppu selkään ja hierojalle.
Mikäs nyt on, huoneisto on pimeänä, minkäänlaisia jälkiä ei vastaanottotilaan mene. Portaat on harjaamatta. Tätä ei ole tapahtunut kymmenen vuoden aikana, jolloin olen saman hierojan palvelua käyttänyt. Mitähän on sattunut. Soitan numeroon, ei vastausta. Sanelen viestini vastaajaan, ja samalla ovi aukeaa. Silmät ymmyrkäisenä hieroja tiedustelee, mahtoiko minulla olla aika. Vasta siinä tuli mieleen, että olisinko sittenkin vääränä päivänä väärän oven takana. Ehkä pitikin olla kampaajan ovella kolkuttelemassa. Sen muistin, että peräkkäisinä päivinä ne ajat on. Tarkistus hierojan kirjasta varmisti asian, tiistaina on aika. Se olisi ollut myös kännykässäni, mutta en tarkistanut kun olin niin varma asiasta.
Pääsin käsittelyyn.
Rentouttava tunti, ja ulos aurinkoon. Mutta kappas vaan, mihinkäs hukkasin aurinkolasit. Ne ovat tähän aikaan suorastaan välttämättömät, jollei ulkona, niin ainakin sisällä. Niin armotonta on kevätaurinko, paljastaa huushollin koko karmeuden. Hohhoijaa, niitä aurinkolaseja ei ole missään. Tongin kaikki taskut ja repun, ei ole! Takaisin hierojan oven taakse rimputtelemaan ovikelloa. Yhdessä etsitään, ei löydy.
Löytyvät takin taskusta, ja turha kai on sanoa, että olin senkin taskun mielestäni tarkistanut.
Tuntuuko teistä koskaan, että joku tuo jonkin hävinneen esineen paikoilleen sinä aikana kun kuumeisesti etsit sitä joka paikasta. Minusta ei tunnu, olen varma (vaikka suhtaudun hyvin skeptisesti kaikkeen yliluonnolliseen).
Päivä ei ollut vielä puolessa. Tuntui, että olisi ollut ehkä viisasta mennä takaisin peiton alle ja ottaa uusi startti päivään. Ei oikein mennyt putkeen päivän alku.
Illan suussa vielä kaupungilla käydessäni pistäydyin Holocaust näyttelyyn. Tänä vuonna tulee 65 vuotta juutalaisten Holocaustin päättymisestä. Rankkaa nähtävää, autenttista esineistöä juutalaisten keskitysleireistä. Ehkä olisi kannattanut jättää katsomatta filmi juutalaisten joukkohautaamisesta. Uni ei oikein meinannut tulla silmään.

http://www.kotiposti.net/ahonenjo/

Tänä aamuna ei sitten ollutkaan kiire, kun se hieroja-aika tuli käytetyksi eilen. Aurinkoiseen päivään on mukava herätä. Kiireetön aamiainen, sanomalehti edessä, radio auki, kuten se on nykyisin lähes jatkuvasti. No kukapa se siellä oli haastateltavana jollei Kati. Huomenna on Haitiin lähdössä.  Eilen oli tullut tieto, neljän viikon reissu, huomenna on lähtö. Sanoi siinä toimittajalle, että tunti menee kamppeiden pakkauksessa.
Vertailukohtana oma kamppeiden pakkaamiseni alkoi tänään, lähtö perjantaina. Laukku on auki, ja siihen heittelen kamppeita sitä mukaa kuin tulee mieleen. Viikon reissu lappiin, ja olen varma, että minun matkatavaramääräni on ainakin puolta suurempi kuin kuukaudeksi Haitiin lähtevän Katin. Olisi varmaan vieläkin mittavampi, mutta kun muut matkatoverit myös haluavat jotain pientä mahduttaa mukaan, niin kuin esim. sukset.
Soiteltiin siinä Katin kanssa, hyvin levollisin ja odottavin mielin oli lähdössä.
Oli jotenkin niin energinen olo, että vippasin matot ulos ja tartuin moppiin. Ovikello soi varovasti, ja naapurin Anneli oli oven takana hedelmäsalaattikulhon kanssa. Toi virkistystä, että jaksan siivota. Tuntui kuin se moppi olisi alkanut liikkua liukkaammin.



Nyt jos vielä Jyp voittaa tämän illan pelinsä, lähes kympin arvoinen päivä!
Peli on menossa, se kuuluu radiosta kuunneltaviin pakollisiin.
Samoin pakollisiin kuuluu tämän iltainen “Miten minusta tuli minä”. Yksi suosikkiohjelmistani, jonka kuuntelen aina sunnuntaisin, ja hyvin usein vielä uusintana, kuten tämän iltainenkin Leena Palotien henkilökuva.

Siinä ne nyt poseeraa vierekkäin, vanha ja uusi sininen Rex. Purkista ja väristä päätellen ei sama tuote kuin vuonna 1983, jolloin toinen näistä on ostettu. Ei sinne päinkään!
Tiedustelin voidetehtaan toimitusjohtajalta, mahtaako voiteen resepti olla sama kuin 80-luvulla. Ei tiennyt ihan varmaksi, kun ei ollut ihan niin vanhoja reseptejä systemaattisesti talletettu, ja kun yrityskin on vaihtanut omistajaa siinä ajassa pari kertaa. Epäili koostumuksen olevan saman, ja totesi viestissään, että Sininen Rex on yksi Rexin lippulaivoista. Ei turha rasva!

Johtoportaalle viestinnästä puheenollen olen minä kirjoittanut Nokian kumikenkätehtaan johtajallekin kun kontiot ei kestäneet kuin 19 vuotta, ja sanomalehden päätoimittajalle kun lehdenjakaja alkoi tuoda lehteä luukkuun mihin aikaan sattuu. (No nyt taas meinaa lähteä vähän käsistä…) Mutta alkoi siinä lehtikin tulla ajoissa.
Palataanpa alkuperäiseen “asiaan”: Nyt jos se voide ei vielä toimi suksessa odotetulla tavalla, vien purkin kauppaan takaisin ja kerron, että p**kan möitte ja minä ostin.
Paitsi että…hmm… kun en sitä ostanutkaan itse. Lahjaksi sain, kaksivuotis hääpäivälahjaksi. Parasta mitä olisin voinut toivoa (ja taisi tulla ääneen mainituksikin), joten syytä olla tyytyväinen. Mutta syytä on voiteenkin toimia!
Voi minua kiittämätöntä.
Ojensin minäkin lahjan miehelle, mutta otin takaisin, kun syntymäpäivä on niin lähellä. Menee samoilla lahjomisilla. Ojennan sen uudelleen syntymäpäivänä, parasta olla iloisesti yllättynyt . Laitanpa siitä kuvan sitten syntymäpäivän jälkeen. Jos vaikka unohtaisi mitä on saamassa, ja oikeasti ilahtuisi. Turha toivo, meidän liitossa muistaminen jakautuu niin, että minen muista mittään ja mies ei unoha mittään, siis keskimäärin hyvämuistinen avioliitto.
Uudenvuoden tavoite (ei lupaus ) porskuttaa myötätuulessa. Toppahousun vetoketju mitä luultavimmin mahtuu kiinni ensi perjantaina, 19.3. Siihen on oma osuutensa, eikä kovin pienikään osuus, maailmanlopun vatsataudilla, joka tyhjensi takin ihan totaalisesti. Kellonympärys tyhjennystä, puolitoista kellonympärystä lähes koomassa nukkumista, ja nyt yritys päästä jalkeille. Ja kun kahvia eikä mitään muutakaan ole voinut  yökkimättä edes ajatella, päänsärky on ollut pari päivää päällä.
Jokohan tuo sairaustilanne olisi tarpeellisella tarkkuudella raportoitu.
Äskeinen pieni ulkoilulenkki aurinkoisessa kevätilmassa ja väkisin siemaistu kahvikupillinen ovat tehneet tehtävänsä.
Tämähän taitaa tästä kirkastua!
Hei, nyt on kevät!

Kyse ei ole nyt lumimyräkän jälkeen kinokseen unhoittuneesta polkupyörästä, joka lumen sulamisen jälkeen löytyy yllätyksenä. On vähän isommasta ja lopullisemmasta unhoituksesta puhe.


Harvoin olen nähnyt niin silmät suurina ja korvat höröllään olevaa joukkoa kuin lauantaina Kuokkalan kartanon kauniissa salissa. Oli nähtävää silmille ja kuultavaa korville. Vuotsolainen Tuula-Maija Magga-Hetta, poromiehen vaimo, äiti, opettaja, opiskelija, tutkija ja taidekasvattaja oli tullut kertomaan tutkimuksestaan, joka käsitteli naisten tuntemuksia, niiden naisten, jotka olivat joutuneet lähtemään evakkoon kodeistaan Lokan ja Porttipahdan tekoaltaiden alta.
Tuula-Maija oli aikuisena ryhtynyt tutkijaksi, kun se yliopisto oli ihan "tuosa viehresä", 220 km:n päässä Rovaniemelä. Monen homman yhteensovittaminen ja rahanpuutekin oli välillä saanut Tuula- Maijan jo suunnittelemaan saunan uunin sytyttämistä tutkimuspapereillaan, mutta sitten rahoitus oli järjestynyt, ja hän päätti muutaman vuoden tauon jälkeen jatkaa tutkimustaan.
Esitys oli värikäs, kuten esittäjäkin. Yhtään kalvoa ei läiskäisty valkokankaalle tiirattavaksi eikä ainuttakaan koukeroa piirretty fläppitaululle. Juttua tuli siitäkin edestä, vähän h:n päältä laphin murteella. Se on mukavaa kuultavaa.
Asia on varmaan kovinkin kipeä heille, keiden kodit jäivät tekoaltaiden alle. Viisi kylää lakkasi olemasta. Sähköä tarvitaan, ja siihen tarvittavan veden säätelyä varten altaat tehtiin.
Lappilaiset olivat palanneet sodan ajan evakkoreissultaan ja rakentaneet kotinsa (ei kotansa) uudelleen. Sitten tuli kielto, että lopettakaa rakentaminen. Alettiin suunnitella tekoaltaita ja toteutettiinkin ne siihen kohtaan, johon uudet talot oli rakennettu.
Tutkimuksessaan Tuula-Maija ei ottanut kantaa itse altaiden tekemiseen, niiden tarpeellisuuteen tai tarpeettomuuteen. Ei myöskään sitä hän arvioinut, olisiko jotain voitu jättää tekemättä tai tehdä toisin. Ne asiat hän jätti kuulijoiden arvioitaviksi. Eikä niihin tietenkään yksiselitteistä vastausta ole.
Kummalliseltahan se täältä etäältä katsottuna vaikutti, että niin kiire tuli altaiden aikaansaamiseksi, ettei puita ehditty kaataa allasalueen alta. Haittaa kai kalastusta jonkinverran, kun puita kasvaa “järvessä”.

Tuula- Maija luki suoria lainauksia naisten ajatuksista. Nuoret olivat ottaneet asiat rennommin. Pääsivät vähän isompiin ympyröihin pienistä kylistä. Lapset ja aikuiset olivat ottaneet asian raskaammin. Oli ollut joissakin tapauksissa vaikea saada ihmisiä puhumaan aiheesta. Niin surullinen juttu se oli.
Tutkimukselleen nimen Tuula-Maija oli ottanut suoraan jonkun vanhuksen lausumasta:
“Tuisku unhoituksen tuopi tullessaan”.
Kuvastaisiko se jonkinlaista alistumista vai ihan oikeasti asian unohtamista ja uskoa tulevaan.
Toivottavasti jälkimmäistä.

Mikään ei ole niin nopia käänteissään kuin miehen mieli. Mennäänkö hei lakkoon, no mennään, no jos kuitenkaan ei viitsitä olla siinä, no mutta ollaan nyt edes yön yli kun alettiin.
Hyvä, että loppui heti alkuunsa, vaikka ei tainneet tulokset olla sitä mitä työntekijät odottivat. Mitä siitä, kunhan isomman tason miettijöillä on hyvä mieli. Kuinkahan moni lakko jäisi alkamatta, jos asiaa kysyttäisi ihan niiltä lakkoon meneviltä/joutuvilta työntekijöiltä.
Olisi mielenkiintoista seurata, jos valtakunnansovittelijana olisikin nainen. Niin uhkarohkeaa valintaa ei varmaan uskalleta edes ääneen ajatella. Saattaisi olla, ettei toimittajien tarvitsisi oven takana korva ovessa yrittää kuulla, mitä neuvottelusalissa puhutaan. Mahtaisi kuulua höristämättäkin.

No, nyt sitä on hamstraajilla kuivaa leipää useammaksi viikoksi kaapissa.

Nyt on ihan pakko vielä vähän muistuttaa vankkuuverista. Sitten saa hiihtohommat (jotka ovat saaneet uskomattoman suuren sijan näissä postauksissani) olla. Tai ainakin melkein…
Taisin eilen ihan omassa ajatusmaailmassani kehitellä ajatuksen, joka tämän aamun lehdessä oli sitten painettuna. En tainnut olla ihan hakoteillä ajatuksineni…

Kolmas eilisen aiheen päivitys ei anna aihetta suurempaan hurraukseen. Ei ole goji-marjoista ainakaan ulospäin näkyvää valaistumista seurannut. Katellaan… jos se vaatii useamman päivän käytön.